Tiedätkö missä on Suomen suurin erämaa-alue? Sinne
suuntasimme viime kesänä vaeltamaan Miloun kanssa. Seutu jolla vaelsimme, on autiota
tunturipaljakkaa jonka rikkovat pienialaiset suot, lammet ja pienehköt järvet. Siellä ei ole mitään kovin ihmeellistä, jonka takia se ei ole
suosittua vaellusaluetta. Näimme viikon aikana muutamia ihmisiä; pari pyöräilijää
kaukaa (alueen läpi kulkee mönkijäura), riekkolaskijoita ja jo lähellä
sivistystä pari mönkijällä kulkevaa porukkaa. Kyseessä on Kaldoaivi Inarin ja Utsjoen
välillä, nelostien itäpuolella.
Halusimme ottaa Miloun mukaan, koska ajattelimme että koira
tuo sisältöä vaeltamiseen ja se olisi kiva kokemus Miloullekin. Aioimme ottaa
Miloulle repun, mutta saamamme reppu oli liian iso Miloulle. Sitä ei saanut
tukevasti kiinni ja se tuntui hiertävän. Milou tuntui väsyvän tarpeeksi jo
pelkästä kävelystä, joten oli hyvä ettei otettu reppua mukaan. Pidemmällä
vaelluksella reppu olisi ihan ehdoton, koska emme jaksaisi kantaa koiran
ruokia.
Ruoan suhteen päädyimme helpoimpaan ratkaisuun, eli
aktiivisen koiran kuivaruokaan (Acana), jossa oli energiaa mahdollisimman
paljon. Jaoin reilut päiväannokset pusseihin ja otin kahden päivän
vara-annoksen mukaan. Sitten kävikin niin onnettomasti, että unohdin osan
ruoista autoon. Se kyllä ketutti rankasti. Olisi jäänyt ennemmin meidän omia
ruokia.. Mutta pärjättiin silti mainiosti, sillä olimme kuivanneet reilusti
lohta, jauhelihaa ja kasviksia. Meillä oli myös voita mukana. Jatkoin Miloun
ruokaa näillä ja riisillä. Meillä ei kuitenkaan ollut paljoa vararuokaa mukana
tästä johtuen, joten jos jotakin odottamatonta olisi tapahtunut, olisimme saattaneet olla pulassa. Erämaassa ei puhelin toiminut eikä ollut ihmisiä joilta pyytää apua..
 |
| Taustalla Kaldoaivin huippu |
Milou oli vapaana koko vaelluksen ajan, koska se pysyy
tiiviisti meidän luona. Emme tienneet mitä Milou tuumaa poroista, joten olimme
valppaina kun näimme ensimmäisen tokan. Porot olivat jo kokoontumassa yhteen
poroerotusta varten, joten näimme isoja tokkia. Milou katsoi poroja ihmeissään,
mutta ei ollut aikeissakaan lähteä niiden perään.
Autio tunturipaljakka tuntui kyllästyttävän Milouta pidemmän päälle. Se olisi kaivannut enemmän virikkeitä. Kun laskeuduimme tunturikoivikkoalueelle lähempänä Utsjokea, Milou piristyi silmissä. KEPPEJÄ!!!
Olimme suunnitelleet, että Milou nukkuisi teltan absidissa.
No, Milou oli siitä ihan eri mieltä… Se ryömi telttaan heti kun se oli
pystyssä eikä hievahtanutkaan paikoiltaan… Hyvin se meni noinkin.
Vaelluksen huippuhetket olivat yöpyminen Aadolfin kammissa
rehevässä joenvarsilaaksossa, Kaldoaivin huiputus, sekä ukkonen paljaalla
tunturipaljakalla (anti-huippuhetki..). Oli aivan epätodellinen olo laskeutua
karulta tunturipaljakalta todella rehevään laaksoon. Äskettäin korjattu kammi
oli todella viihtyisä lepopaikka. Hauska juttu kammissa oli, että siellä pystyi
tekemään vaihtokauppaa vaeltajien jättämien tarvikkeiden kanssa. Poltimme yhden
sikarin ja jätimme kammiin lettujauhopussin ja särkylääkkeitä. Kammilta suuntasimme Kaldoaiville. Se on
loiva tunturi, mutta yksi alueen korkeimmista tuntureista kuitenkin.
Leiriydyimme pienen lammen rantaan Kaldoaivin lähistöllä. Illalla ukkonen
pyyhälsi viereisestä leveästä laaksosta tunturien yli meidän kohdalta.
Ukkoskammoiselle teltassa olo aukealla alueella ukkosen riehuessa päällä on
viheliäisintä mitä voi olla! Milou oli ihan rauhallinen, kuten ukkosta
ihannoiva isäntäkin…
Vaeltaminen koiran kanssa oli sen verran hauska kokemus, että aiomme jatkaa vaellusharrastusta myös Moskun kanssa! Jos menemme pidemmälle vaellukselle, otamme ehkä vain Moskun mukaan koska se jaksaa kantaa ruokansa paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti